XIX LUKU.

Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.

»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun toiset tekevät työtä.»

»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.

He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.

Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli — kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa, jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut työhönsä.

Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.

»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»

»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta kuin tirskuttavat ja tirskuttavat… Hush! tiehenne siitä paikalla, tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»

»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu. »Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»

»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»

»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»

»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti — niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin, jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö joko hänen tai minun.»

Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa. »Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»

»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»

»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»

»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — painetista!» huusi puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan, ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan, uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.

Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.

»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan! Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»

»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt, ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna, nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä, että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»

»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»

»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti. »Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»

»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni, me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin, että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»

Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään anteliaisuuttamme vireessä.»

Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan palkastaan.

»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»

Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.

Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi mielikuvitusta ja draamallisuutta.

»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;… joko hänen tai minun;… annoin hänelle,… annoin hänelle;… suljin silmäni ja sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»

Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen», sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella — harjoittaa rautamalmin tuontia?»

Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen sammuessa, olivat — —

»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.

»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä, joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.

»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään kirjoitettiin.

Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.

Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti »Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.

Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti, suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä, että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista, sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero, Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa, siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.

Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä vakavaksi.

»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.

»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän. »Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran, niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys, että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti koettanut parhaani.»

»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman syytetyn näköisenä.

»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi, Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie sekava ja täynnä vaaroja.»

»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»

»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä», sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.

»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa, jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»

»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.

»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja hummaukseen tulee… Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»

Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän, »myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell; minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä.»

Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen keittokurssin veljentyttärellensä.