XXVIII LUKU.
Väinö Jaakkola translation
Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.
Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.
Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka kasvatus maksoi suunnattomia summia.
Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki yhdessä summassa »näpsäksi».
»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»
»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia (ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.
»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. »Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani 'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten — kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa tarttua.»
»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; »ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella sitä käyttävän.»
»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.
»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»
»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin erittäin — erittäin näpsä.»
»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi —»
Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.
»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»
»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. »Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, että ne ovat sitte qua non ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. Hän vasta on skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»
»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»
»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi spinetti.»
»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha neiti Skotlannin murretta?»
»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»
»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen. »Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa. Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee samaten.»
»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen asioita, niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!' 'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja silloin minun täytyisi pitää heistä.'»
»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin sinun kaksoisoliosil»
»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»
»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»
»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»
»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. Luulen, että Macintosh —»
»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö punastui.
»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi jäädä tänne ainaiseksi.»
»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.
Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. »Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei olla täällä, niin kovasti minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»
Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin kasvoilla.
»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.
»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»
»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin minä.»
»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»
Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.
»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. Ymmärrätkö sen, Nuppu?»
Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.
»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»