XXIX LUKU.

Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä kauheimpia sanomia.

Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli Lennox Dycen käsialaa?

»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä parasta tuoksinaa.

»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, »täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»

»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi sitä erottaa.»

»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:

»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi sylkäistä koko jutulle.»

Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.

Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.

Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.

»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. »Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja itseltään ja odotti selitystä.

»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»

»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään hämmästystään.

»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua hänen eriskummallisuutensa johdosta.

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni. Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti…» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten… Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi jus mariti, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään communio bonorumia — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne ad perpetuam remanentiam, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. Ad perpetuam remanentiam merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»

»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»