II LUKU.

Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä Kulta-Aarre [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä hän ainakaan ei ollut oppinut.

Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen vilkaisun Kulta-Aarteen sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen nauraa luikertaen.

»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. »Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. »Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: »Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.