XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille — niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin — sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. »Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti äänensä valitukseen.

<tb>

Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija — olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen täytyi kutsua veljeään.

»Mikä on asia?» kysyi Dan.

»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.