XV LUKU.

Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.

»Oletteko kihloissa?» »Tähyilen parast'aikaa.» Ero tekee tunteet hellemmiksi.» »Olette iloinen petturi.» »Sydämeni on teidän.» Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»

»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»

»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan naura täydellä suulla.»

»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.

»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»

»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se on kovin vaivalloista.»

»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa niin.»

»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun alkuluennon mielenkiintoisuudesta.

Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.

»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»