XXVI LUKU.

Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet. Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot puhuvat, olisi paikoillaan.

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell. »Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. »Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, minä sanon. Murehtiminen on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen — ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.

»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia — Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän ja sanoi:

»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. »En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. »Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. »Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää päivässä?»

Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»