IX LUKU.
Väinö Jaakkola translation
Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.
Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.
»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»
»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»
»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»
»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.
»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.
»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.
»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»
»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»
Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.
»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.
Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.
»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»
Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.
»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.
Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.
Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.
»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.
»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.
»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut. Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se saattaisi olla Percy.»
Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.
»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»
Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.
Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:
»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»
»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.
»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»
Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.
»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»
»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»
»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.
Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.
»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.
»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.
»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»
»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»
»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.
»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»
Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.
Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.
Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.
»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»
Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.
»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»
»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»
»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi Amelia-neiti henkeään haukkoen.
»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.
»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»
»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein: 'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»
»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»
»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»
Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»
Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:
»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,
hän purskahti nauramaan.
»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»
»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.
»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.
»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»
Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.
Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»
Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»
»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»
Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.
»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.
»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»
Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.