XVI LUKU.

»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli paljon enemmän hauskaa.»

Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.

Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.

»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.

Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan — häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!

Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»

»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»

»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.

»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole mikään pöhkö.»

»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', Amerikan asuttajat —»

»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania nauratti.

»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei Nuppuakaan olisi olemassa?»

»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä kunnon ihmistä.»

»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa mielellään vastaan ylijäämän.»

»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»

»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi Ailie vakavasti.

»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme — se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»

Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja hänen äänensä oli kuin univirsi.

Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle teepöytään miltei kyynelissä.

»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»

»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»

»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä nauraa kukersi.

»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, typykkäni?»

»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»

»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin herttaisen skotlantilaista.»

»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»

»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.

»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».

»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven 'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi taisteluita joka päivä —»

»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.

»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa — ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti on kuollut kuin tukki.»

»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat Skotlannista.»

»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja näkevät tuon tien.»

»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»

»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu tulemaan mukaansa ja koettamaan.»

»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.

»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin tekemisen arvoista.»

Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.

»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, »johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»

»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli pysyä pelimannin mukana.»

»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»

Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen periaate?» kysyi hän.

»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»

»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.

»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä oikeuteen.»

»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.