XX LUKU.

»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.

»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!» huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut posliiniastioiden joukossa.

»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»

»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei ole kirosana gaelinkielellä.»

»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti. »Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle keittokirjan.»

»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä siellä Colonsayn saarella.»

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: »Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. »En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. Minun neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee. »Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se varmaan johtuu siitä, että te olette… Oh, aioin sanoa jotakin teistä, mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin — ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille satua Walesin jättiläisistä?»

»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: 'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. Minun haluttaisi ihan hurjasti olla itsekin ylhäinen lady, se olisi niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on — se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, »sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä merimiehestä.»

»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Sinäkö?»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. »Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, »mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu tanssi mukana.