XXIII LUKU.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.

Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.

<tb>

Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh »tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja rahojeni kulutuksesta.

Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta — sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni miltei väristyksellä.

»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.

»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»

»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. »Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina olemaan mitä täydellisin opettaja —»

»Kaikkien hyveiden esikuva.»

»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»

»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»

»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin pelkurimaiselta.»

»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»

Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. »Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.

»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne liikkuisivat vilkkaammin.»

Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi näkemällä.

»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin luontehikkaita.»

»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»

»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»

»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»

»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.

»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin lähdin Edinburghista aamulla.»

»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti joukkoon.

»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen Englannin kuningattaren kanssa.»

»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi Amelia-neiti.

»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»

Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön erikoiseksi ratoksi.

»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku opettajattaren omaisuutta.

Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!

Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten ihmissilmälle valtamaantiellä.

»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä teidän puoleltanne.»

»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.

»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.

Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. »Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja tuntematon hymyili.

»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu käytännöstä Berliinin rauhassa.»

Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan ohkainen, vallan pienoinen.»

»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»

»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.

»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»

»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.

»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»

»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.

»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi niin erilaisia kuin entiset.»

»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata, jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»

»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»

»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa, eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena kuin salaa hautumassa.»

»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa. Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.

Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.

»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.