XXXI LUKU.

Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen menon mukaan voi enää olla pitkä.

Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»

»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»

Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan kuvastaessa luonteita.

»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»

»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»

Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen osaa.

»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»

»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä käsilläni?»

»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet — missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen kanssaan —»

Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa. Nuppu joutui epätoivoon.

»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»

»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa mennä naimisiin kenenkään kanssa.»

»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.

»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en osaa tehdä noita kaikkia oikein?»

»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, näetkös, katsojain vuoksi.»

»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»

»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan pappia.»

Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman viehättävältä.

»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»

»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen mielestään sinä olet täydellinen.»

»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»

Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.

»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun muistaa, niin kaikki käy hyvin.»

»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate. »Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»

Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.

Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. »Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!

Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli kuparilantteja heidän joukkoonsa.

Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.

Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.

»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.