XXX LUKU.

»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen olento!»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.

»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.

»Skotlannin oikeudet.»

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä. »Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»

Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein huvitetuimpia kuulijoita.

Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»

Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.

»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» vihjaisi pormestari, se tuhma mies!

»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa. »Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»

»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.

»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»

»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»

»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies kannella.»

»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.

Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.

»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» »Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»

»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan vanhoja vaikeuksia.»

»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»

»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma mies!

»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se oikea», sanoi Macintosh.

»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi hänen epäsäännölliselle elämälleen.

»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»

Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.

»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin seikkailurikasta, neiti Macintosh.»

»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. »Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette tulevaisuudestani.»

Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.

»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan — hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»

Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.