XXI LUKU.
Väinö Jaakkola translation
Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet mitään.
»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»
Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen »Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.
Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.
Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.
Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.
Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.
»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»
»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen Charles?»
»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan jonkunverran punehtuessa.
»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»
»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.
»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein tuoksuvat köydeltä.»
»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»
»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»
»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»
»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut Amerikassa?»
»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan matosia Amerikassa.»
»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.
»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»
»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä — minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko minun — taputtaa sitä?»
»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.
»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.
»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»
Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»
»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole mitään pitkällistä.»
»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»
Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.
»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. »Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»
»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»
»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»
Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.
»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»
»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat herättäneet.
»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»
»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, kapteeni Charles.»
»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.
»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu antoi hänelle — antoi hänelle painetista. Siinä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»
»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän polvella istumisesta.»
Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.
»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. »Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»
Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.
»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace -niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»
»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.
»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»
»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»
»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin kunniallisesti kasvatettu.»
»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»
»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän ei huoli minusta.»
»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. Olisitte hurjan pahoillanne.»
»Olisinkohan?»
»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»
Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»
»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä miestä itseeni takertumaan.»
»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»
»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.
»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»
Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun esittämä tapa oli kekseliäin.