X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli Herran rukous latinaksi. Pater noster qui es in coelis — tämä ynnä joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. »Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he olivat onnelliset.