XIV LUKU.

Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: 'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän hänelle kuin minulle.»

»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, »enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Kenelle?» kysyi Bell-täti.

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, ihan varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän on kultainen!» sanoi hän.