IX.

Suuria muutoksia.

Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo, jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.

Kulmapuodin ovessa oli luettavana:

Hans Falk. Ruokatavara-Kauppa.

Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:

Magdalene Verlund. Palttina- ja Lanka-Kauppa.

Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.

Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva astui puotiin.

"Hyvää päivää, rouva Verlund".

"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"

"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.

"Sepä oli hieno nimi".

"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"

"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".

"Onko hän vieläkin Ranskassa?"

"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."

"Ja asutteko te tässä myös?"

"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".

Hän avasi huoneensa oven.

Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.

"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".

"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee kotiin ja on saanut hyvän paikan — ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun hän niin hyvin kieliä taitaa — niin me vuokraamme asunnon ylemmästä kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".

"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".

"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka liikkeestä huolta pitää".

"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".

"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".

"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi, ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".

"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo murhetta ollut".

Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.

"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi, rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".

"Hyvästi, rouva Vindahl!"

Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.

Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen; mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet, ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa levittänyt.

Soitettiin. Lorenz aukasi oven.

Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"

"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"

"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet. "Eihän täällä niin köyhältä näytä".

"Ei niinkään".

Samassa astui rouva Falk huoneesen.

Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.

Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä päivinään.

"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua unhottaneet".

"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk vähäsen nuivasti.

"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista, ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista hattuansa oikeaan asentoon.

"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse sitä tehdä".

"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.

"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"

"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"

"En".

"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".

"Sepä oli surullista!"

"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.

"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.

"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".

"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate, että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli. Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".

"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".

"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan viihtyy?"

"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan pieni poika apunansa".

"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".

"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa, mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".

"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".

"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".

"Kiitoksia. Hyvästi!"

"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme. Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".

"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie huoaten.

Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.

Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.

Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt, hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.

"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"

"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden teolla halutti heidät rapuista alas nakata".

Falk huokasi.

"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".

"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa minun vähäsen itseäsi auttaa".

"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".

"Entäs sinun?"

"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".

"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän voi leipänsä ansaita".

"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".

Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi akkunan.

"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä joka paikassa".

Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.

Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.