XXI.

Timanttipuuteria silmään.

"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen. Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"

Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä valkoisissa käsissään.

Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.

Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan omituinen, niin kuin hän itsekin.

Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen. Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.

Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon hautautuneet olivat.

Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin, purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja purpurapunaisesta atlaskanauhasta.

"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin pitkältä kulunut".

"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen — oh, miten olen näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! — mutta minä toivon myös, että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".

"Kenen luokse?"

"Kenraalitar von Feldaun".

"Antaako hän päivälliset?"

"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän hämillään.

"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"

"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.

"Laskette leikkiä".

"Enpä laskekaan, totta puhun".

"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".

"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".

"Ja rakastatteko häntä?"

"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä — hän on rikas. Hän on satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".

"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä paroonitar kihlauksesta sanoo?"

"Paroonitarko?"

"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden hänen julkinen ihailijansa ollut".

"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja varomaton, niin kuin — monet muutkin".

"Niin kuin esimerkiksi minä?"

"Miksei?"

"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet meidän kihloissa olevamme".

"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz; "ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla eriävämme."

"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset hetkemme".

"Niin, se on selvää".

Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.

"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".

"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään tulisi".

"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut. Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".

"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa tekin!"

"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"

"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin päästä".

"Näettehän sen minusta".

"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".

"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"

"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä Norjassa".

"On ollut, rouva kulta, on ollut".

"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona miehenä".

"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".

Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:

"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen siis jälleen yksinäinen".

Lorenz Falk nousi puhvilta.

"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".

"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"

"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme ystävinä kohdata".

"Kyllä voimme".

"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"

Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.

Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.

Falk meni kenraalittaren luokse.

Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus, jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.

Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui vierassalissa naisten seurassa.

Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.

Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.

"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".

"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".

"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut", sanoi kenraalitar.

"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan, mutta — ei neiti von Feldaun kanssa".

"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.

"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi kamarijunkkari.

"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.

"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".

"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua siellä kohdata".

Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti hymyillen.

"Paroonnitar raukka!"

"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan", sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".

"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.

"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä laverrella", sanoi Falk.

"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari suopeasti.

"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti neiti von Feldau.

"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".

"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi priljantteja siihen seulottu".

Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.

"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.

"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten nojannut", myhäili kamarijunkkari.

"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen, ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.

"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.

"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".

Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.

Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".

"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".

"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".

Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.

"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"

"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".

"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.

"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"

"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"

"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"

"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.

Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili kyyneleet silmissään.