← Table of contents
Lahjakas

XIII.

Herman Niemi translation

Rantaporras vedetään pois.

Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400 kruunua matkarahoja.

Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.

Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.

"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.

Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.

Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.

Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.

Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.

Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.

Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.

Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.

"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".

"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".

"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".

Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.

Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä hän ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.

Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.

He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.

Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:

"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".

"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".

"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".

Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.

Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan — —.

"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle! En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon Ferdinandia ajattelemaan".

Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.

Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.

Höyrylaiva oli matkaan valmiina.

Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.

Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja Finneläisetkin muiden joukossa.

Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.

Soitettiin kolmatta kertaa.

Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.

Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.

Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.

Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.

Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.

Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.

Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?

Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.

Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.

Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi kyyneleitänsäkin kuivata.

Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.

Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings