XXVII.

Ihana syksy.

Falkestadin vaunut odottelivat laivasillalla. Jens ajaja istui jäykkänä ja tanakkana uudessa liverissään ajajan sijalla. Hän oli näiden monien vuosien vieriessä vanhana talon kaluna aina virassansa pysynyt, vaikka ei hän niin hirveän vanha vielä sentään ollut: sillä hän oli taloon vallan nuorena tullut. Nyt viimeksi kuluneina vuosina hän oli siellä onnellisena aviomiehenä punatukkaisen Tominen rinnalla elänyt. He asuivat eräässä läheisessä mökissä; ja aina kun talossa jotain juhlantapaista vietettiin, silloin Tominekin siellä aina auttelemassa oli.

Lorenz ja Norderudin matami istuivat vaunuihin ja ajoivat kaupungin pääkatua ylöspäin. Kaikissa akkunoissa näkyi kurkistelevia päitä — pikkukaupungeissa kurkistellaan aina niin, milloin vaunut kulkevat vaan — ja monien muitten joukosta Lorenz tunsi Binbergin neitienkin kasvot. Ne olivat kokoon kutistuneet juuri kuin muumiot, eivätkä siis paljoakaan muuttuneet.

Nyt he ennättivät maantielle, tälle leveälle, kauniille tielle, joka tämän seudun lävitse kulki, tämän seudun, mikä on Smaalenenin aukeimpia ja hedelmällisimpiä ja ikään kuin täyteen seulottu valkeiksi maalatuita, hyvin asuttuja talonpoikaistaloja, pieniä metsätilkkuja, koivulehtoja ja lehtokujia, ja siellä täällä peilikirkas lampi tahi suurempi järvi.

Aurinko paistoi lempeästi ja lämpimästi, ja syksy oli reimalla siveltimellään metsän mitä hohtavimpiin väreihin maalannut, punervaksi, keltaiseksi ja viheriäksi sekä kaikellaiseksi muuksi; aina sen mukaan, olivatko ne koivuja, vaahteria tahi pihlajia, jotka tummanvehreiden havupuiden välillä kuurupiilosia leikkivät.

Lorenz istui ja hengitti täysin siemauksin puhdasta ilmaa sisäänsä.

"Mikä ihana syksy!"

"Täällä hengittää helpommin kuin siellä tukahduttavassa kaupungin ilmassa. Olin tukehtua siellä rouva Finnen vuokrakodissa", sanoi Norderudin matami.

"Kyllä, siellä olikin ilma paljoa pilaantuneempaa kuin muuten tavallisesti", vastasi Lorenz. "Jos olisi siellä kauvemmin viipynyt, niin loppunsa varmaan löytänyt olisi".

"Sitä itsekin ajattelin, ja sen tähden tahdoin sinut sieltä mahdollisimman pikaisesti pois saada".

Lorenz kääntyi tätiänsä kohden ja katsoi ystävällisesti häntä silmiin, ja siinä hän tuli huomanneeksi, etteivät ne muutokset niinkään pienet olleet, mitkä hänen koko olennossaan olivat tapahtuneet. Hänen pukunsa oli tosin yksinkertainen ja tumma nyt niin kuin ennenkin; mutta sekä kangas että kuosi olivat sievät ja todistivat varallisuutta.

"Sanos minulle, täti, eräs asia, joka minua kummastuttaa, se nimittäin, mikset sinä sanallakaan ole minulta kysynyt, mihin toimeen nyt aijon ryhtyä?"

"Tiedätkös sitä itsekään?"

"Totta puhuen en sitä tiedä".

"No mitäpä sitten hyödyttäisikään sinua semmoisilla kysymyksillä kiusata?"

"Surullista on, kun mies vielä tällä ijällään näkee tulevaisuutensa näin musertavan toivottomana ja pimeänä edessään".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä, poikaseni", lausui Norderudin matami lempeästi. "Tähän aikaan on kyllä niin uusimuotista sanoa, ettei mitään Jumalata olekaan; mutta kyllä hän sentään siellä ylhäällä hallitsee, ja kun meistä kaikki pimeimmältä näyttää, silloin hän aina meille pienen kynttiläntynkän sytyttää ja oikean tien osoittaa".

Lorenz huokasi ja antoi päänsä alaspäin vaipua.

"Tuolla näet Falkestadin. Vieläkös tunnet sitä?"

"Herranen aika, noin kauniina ja komeanako se tuolla auringon paisteessa loistaa? Luulen, että se on äskettäin maalattu".

"Kyllä, se on siistitty sekä sisältä että ulkoa, ja niin on Norderudissakin tehty. Me vanhukset muutamine sinne uudeksivuodeksi".

"Entäs Falkestad?"

"Siellä asuu sitten Anette miehensä kanssa".

"Vai niin, hän on siis kihloissa?" urkki Lorenz hieman tuskallisesti.

"Kyllä, voithan hyvin käsittää, ettei niin kaunis ja rikas tyttö vanhaksipiiaksi jouda".

"Ei, tietysti. Onko hänen sulhasensa maanviljelijä?"

"Ei, kaupungista on; mutta meillä on niin kelvollinen työnjohtaja, joka saattaa siksi auttaa, kunnes hän itse on vähäsen ennättänyt maanviljelykseen perehtyä; ja kun on talo semmoinen kuin Falkestad velatonna ja vielä korkoja muutama tuhat vuodessa, niin saattaapa sillä aina toimeen tulla, vaikka ei olisikaan niin tavattoman taitava maata viljelemään. Ja ovatpa nuoret sitä paitsi lähellä minua ja Ole Danielia, ja me saatamme heitä työllä ja neuvoilla auttaa".

"Kyllä niin", sanoi Lorenz hieman huokaisten.

Nyt he kääntyivät lehtokujaan.

Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen, ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko parvi varpusia oikein sydämensä halusta.

Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille ladottuina.

Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja brysseliläiset matot lattialle.

Lorenz sijoitettiin sohvaan Ole Danielin rinnalle, ja Anette tarjosi kahvia.

Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut, vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu. Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa kasvavat.

Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt piakkoin toisen omaksi joutuisi.

Kun he olivat kahvit juoneet, sanoi Norderudin matami:

"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait huvittanee sitä jälleen katsella".

Nuoret menivät. Ole Daniel nousi myös.

Matami veti navakasti nykäisten hänet jälleen sijalleen.

"Minne sinä pyrit?"

"Minä vaan lasten kanssa menisin".

"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän nyt täytyy kahden olla?"

Ole Daniel pureksi häpeillään piippunsa imuketta ja oli vaiti.

Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat isoon saliin.

Lorenz seisahti keskelle lattiata.

Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet. Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.

"Kaikkihan täällä ovat entisellään".

"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".

Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki. Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.

"Kas niin, Lorenz; älä anna muistojen masentaa itseäsi".

"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".

Anette otti tuolin ja istahti hänen viereensä.

"Voithan sinä jäädä tänne meidän luoksemme".

"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja kohotti päätänsä.

Anette katsoi vilpittömästi häntä silmiin.

"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz! Nyt sen tiedät".

"Anette, onko — onko — se sinulta oikein täyttä totta?"

"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.

Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö. Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.

"Täällä oltiin niin hiljaa — no, viimeinkin ovat hänen silmänsä auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme, kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".

"Mutta, äiti", sanoi Anette punastuen, "nyt näin hetikö —"

"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"

Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo, ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.

Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he sireenimajan penkille istahtivat.

Lorenz pisti kätensä liivintaskuun.

"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty. Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä pitää?"

"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki —".

"— Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti, taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt. Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki ympärillämme huokuu rauhaa".

"Se seuraa siitä, että itse olet rauhan löytänyt".

"Katso, miten ihanasti aurinko laskee ja suopi säteidensä tuohon kellertävään koivumetsään loistaa. Se loistaa juuri kuin kultaa olisi".

"Lehti kellastuu, kesä on mennyt", kuiskasi Anette.

"Kyllä, mutta syksyllä saattaa sulonsa olla silläkin. Meidän kesämme on myöskin mennyt, Anette; mutta siitä olen varma, että me saamme ihanan syksyn", vastasi Lorenz ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä.

Vastaukseksi hän sai vaan hellän silmäyksen.