XVI.

Pimeitä kesäpäiviä.

Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.

Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.

Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.

Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa, mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat, ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä ympärillä.

"Anette!"

"Niin, täti".

"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"

"Eiköhän liene".

"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"

"En vielä!"

Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna, lakanan pitseillä leikitellen.

Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa ja meni taaskin akkunan luo.

"Nyt hän tulee, täti".

Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.

"Nosta — nosta minut istumaan!"

Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.

Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.

"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että saatte jonkun aikaa kahden olla".

Hän meni.

Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.

Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen tummia hiuksiansa.

Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja omiansa kohden.

"Anna katsoakseni sinua! Ei — etpä ole Ferdinandin kaltainen — Jumalan kiitos!"

"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"

"Vihainenko sinulle! Miksikä?"

"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".

"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"

Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.

"Lorenz?"

"Minä — minä alotan — nyt".

"Sitten en minä sitä valmiina näekään".

"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".

"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".

"Äiti raukka!"

"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan. Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"

Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.

Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.

"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"

"Niinpä olet sinäkin, Lorenz — muuttunut".

"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä päivänpaistetta ollut".

"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää. Sinä olet ylen paljon puhunut".

"Kyllä, sinä sanot oikein".

Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.

Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti virkkauksessa liikkuivat.

Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja punastui.

"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin sinä olit pieni tyttö —"

"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".

"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi —"

"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"

"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".

"Ja kauniita ja komeita?"

"Ylen kauniita ja komeita".

"Ylenkö?"

"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin. Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi niistä päänkivistystä."

"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".

Rouva Falk avasi silmänsä.

"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.

"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä istumassa".

Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.

Lorenz meni omaan huoneesensa.

Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat hansikkaat ja korkea hattu.

"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän köpenhaminalaisella murteellaan.

"Kyllä".

"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän. johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia Parisissa paljon nähnyt?"

"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.

"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"

"Kyllä — minä — tahdon koettaa".

"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"

"Sen johtaja saapi itse määrätä".

"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"

Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!

"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".

"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".

"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa — viimeistä iloa.

Hän tuli saliin.

"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua kahdeksassa päivässä".

"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä", sanoi äiti hymyillen.

Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.

Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.

Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.

Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan akkunan edessä.

Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.

Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein hyvä, mutta — se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.

Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään päänalaiseen.

Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.

Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?