XIV.

Parisin elämää.

Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla, ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.

Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.

Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan, mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla silkkinauhoilla kiinnitettiin.

Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä ovista.

Ulkona satoi kaatamalla.

"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä etelässäkin!"

Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.

"Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"

"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".

"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".

"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä paitsi ole yhtään rahaakaan".

"Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"

Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.

"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua auttanut, kun olen pulassa ollut".

"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut tavattoman paljon tänä talvena".

"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".

"Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot tehnyt".

"Todellako?"

"Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".

"Ah!"

"Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".

"Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".

"Juuri niin".

"Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"

"En".

"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa vuoden kuluessa".

"En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".

"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".

Ovea koputettiin.

Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.

"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua huoneesen?"

"Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.

"Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"

"En, poikaseni".

"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".

"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi. Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".

"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä".

"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi. Hyvästi, mr. Falk!"

"Hyvästi, madame!"

Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.

Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi, että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.

Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli savurenkaita ilmaan.

Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa lattialle pudottanut.

Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.

Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.

Se oli Clarisse.

Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.

Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.

Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.

"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.

"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".

Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.

"Hyvää yötä, äiti!"

"Hyvää yötä, poikani!"

Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen sinne palasivat.

Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.

"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä tahdon tulla sinun vaimoksesi".

Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

"Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.

Clarisse vaipui itkien tuolille.

"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.

"Minun on nälkä", valitteli Clarisse.

"Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa sukuakaan".

Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.

Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.

Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.

Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka maatakseen.

Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia, tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille panisi?

Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa, kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.

Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä itseänsä irottaakseen.

Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti kokoon haali.

Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut rahaa illallistakaan hankkiakseen.

Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.

"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"

He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.

Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.

Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.

Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.