VII.

Leikkitulitus.

Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo keskellä.

Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.

Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.

Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin sekaan.

Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain samppanjalasien turvaamiseksi.

Se oli ripillelasketun malja.

Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi ympärilleen puhuvan silmäyksen.

Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.

Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa luokse.

Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun sulivat.

Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.

Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.

Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat puheet olivat niin hyvät.

Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston antoivat.

Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä lauluansa.

Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.

Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.

Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo ihmisiä he ovat — sen illan.

Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.

Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.

Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.

Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.

"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.

"Minuako?"

"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani sireenimajaan. Minun täytyy puhua teille".

"Se on mahdotonta Finnen tähden".

"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme häntä".

"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".

Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin sydämin sireenimajaan.

Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.

Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.

Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja katoavan puistoon päin.

Kuje oli siis onnistunut.

Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.

Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä tuuletuttamaan.

Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.

"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"

"Olen, tulkaa lähemmäksi!"

"Mitä tahdot minulta?"

"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä — minulla on niin paljo sanomista teille".

Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.

Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.

Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.

Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.

"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen kiihkoisa".

Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.

Lorenz tarttui hänen käteensä.

"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".

"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".

"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"

"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"

"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".

"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".

"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".

"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".

"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".

Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen kättänsä.

Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät

"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa verannalle tulla".

Lorenz istahti taas hänen viereensä.

"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin, kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.

"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".

"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen hänen liverinsä napit".

"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"

Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä suudelmallaan hänen huuliansa.

Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.

Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.

Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen kirkkaimpaan valoon.

Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne sytyttämään.

Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.

"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.

"Oletteko hupsu?"

"Laskeu polvillesi, sanon minä!"

Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.

Myrskyisiä kättentaputuksia.

"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian varhain".

Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.

"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"

"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja viinirypäleitään.

"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.

"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.

"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika —?"

"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.

"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"

"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä", vastasi kandidaatti.

"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".

Kandidaatti puri huultansa.

Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.

Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.

Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan huoneesensa.

Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.

"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit, joka kuvaelman aatteen keksit?"

"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli järjestänyt", vastasi matami nuivasti.

"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä puhunutkin".

Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja herrasväki oli levolle mennyt.

Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä; ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta akkunasta ja vihelteli.