X.

Surujuhla.

Oli uudenvuoden aika.

Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli loistavan valkeana auringon paisteessa.

Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen hajoitettu.

Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä; mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.

Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.

Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:

Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.

Beate Falk.

Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.

Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.

Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin — hän valvoi yönsä.

Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.

Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.

Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.

Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.

Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.

Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.

Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!

Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.

Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.

Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.

Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.

Juhlallinen toimitus oli suoritettu.

Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin — ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.

Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva Verlund.

Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa. Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas entisen paikkansa ottamaan.

Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta, jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.

Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel Norderud päivällisuntansa.

Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan luona.

Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia käsiä.

"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin puutarha-hansikkaat käsissäni".

"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin nyt olet".

"Tämä on ollut tukala aika".

"Kolkko jouluaamu, Beate".

"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".

"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"

"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".

"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".

"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".

"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".

"Hänestä saattaa kirjailija tulla".

"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä kuin mitä olla saattaa".

"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin, että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on vaikea jotakin säällistä toimeen saada".

"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina kiinteästi hänen puoltansa".

"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"

"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".

Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.

Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.

Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.

Ja nyt olikin juhla, surujuhla.

He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.

"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.

"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".

"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".

"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"

Äiti suuteli häntä otsaan.

"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".

Lorenz meni huoneesensa.

Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.

Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja sammuttaa.

Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.

Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.

Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.