XV.

Ranskalaista hajuainetta.

Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.

Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.

Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä, mustia piikkiviiksiä nenän alla.

Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.

Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa, yksi paroonin-armo — semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia koristeita — sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar, joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret tahtovat olla aina niin uusimuotisia.

Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.

Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä, kummallakin ritarinauha napinreiässä ja "de" nimen edellä, ja pari nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään halusivat hervaantuneilta näyttää.

Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin, jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen, pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.

"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte. Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"

Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.

Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja rinnassaan.

Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin — usein.

Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.

"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara minulle!"

Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.

Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.

Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.

Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.

Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin loppui.

Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta, musiikista ja teaattereista.

Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.

"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi Jacques serkku. "Se avataan huomenna".

"Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".

"Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".

"Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".

"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä tyytyväisenä.

Angélique varoitteli sormellaan

"Minä kuitenkin uskallan epäillä —".

"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene kuulustamaan, miten asianlaita on!"

"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".

"Eipä niinkään".

"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.

"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".

"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"

"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".

"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen — niin mielelläni", sammalsi hän epäröivänä ja vetäytyi pois.

Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.

"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"

"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää, jota itse olen leiponut".

Hän antoi kupin hänelle.

"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".

Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.

"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"

"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös — pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".

"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".

Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.

Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.

Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.

"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.

"En; minä katselen teitä".

"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".

"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".

"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"

"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani — näin, kuin nytkin".

"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"

"Teidän kätenne vapisee".

"Niin, minä pelkään teitä".

"Minkä tähden?"

"Sen tähden — kun — en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt — nyt minä pelkään teitä rakastavani".

"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".

Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.

Äkkiä hän katsahti ylöspäin.

"Olemmeko me nyt kihloissa?"

"Kyllä, niin — tietysti me nyt kihloissa olemme".

"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".

"Kyllä minä, myöhemmin".

Hän veti hiljaa kätensä pois.

"Ja kirjoittaminen äidillenne".

"Kyllä minä".

"Onko hän hyvä?"

"Hyvin hyvä".

"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"

"Paljoa kauniimpi".

"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi tyttäreksi rupean".

Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.

Angélique nousi.

"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin kauvoja istua".

"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".

Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.

Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.

"Aijotteko nyt jo lähteä?"

"Kyllä, en voi oikein hyvin".

"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"

"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen kättä puristaessaan.

Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.

"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".

Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi raitista ilmaa.

Mitä hän olikaan tehnyt?

Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä ja haljastuneelta tuntui.

Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine silkkihameineen soveltuisikin!

"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"

Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.

Siinä oli kirje.

"Vihdoinkin!"

Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.

Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen sisältö oli surullinen, kovin surullinen.

Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna. Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän kuluttua.

Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.

Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.

Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt: "Terveisiä äidiltäsi".

Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan, ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.

Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista täyttämättä, joita oli antanut.

Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen, kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.

Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.

Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.

Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.