← Table of contents
Lahjakas

VI.

Herman Niemi translation

Ripillelaskijaiset.

Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.

Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien ympärillä ja leuvan alla.

Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään, ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan, joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu, ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.

Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.

Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli parempain ihmisten lapsille säästetty.

Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan, samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.

Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:

"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä. Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette ylkä ja morsian".

"Kyllä siihen voi aikoja kulua".

"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin. Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole. Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".

"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.

"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa saatte hänestä varma olla".

"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen kanssa".

"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin puheesen.

"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että keittiökasvia", lausui matami.

Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.

Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.

Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.

Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.

"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.

Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen, joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.

"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".

"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.

Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.

Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit, apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.

Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan, useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.

Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla, edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili, sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.

Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.

Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä tunnettu.

Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.

Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen, ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.

Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin vilkkaasti.

Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja arvostelivat naisia.

Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla poimuillaan hänen upeata vartaloansa.

"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.

"Kyllä, hän näyttää kauniilta".

"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa hän lienee rikaskin".

"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"

"Älä ole siitä kovin varma".

"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa seisoo?" kysyi Ferdinand.

"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".

"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.

"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".

Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli, ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen nuottilehtiänsä.

Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.

"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"

"Niin".

"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".

"Ei".

"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä tanssitaankin?"

"Kyllä kait".

"Tanssitteko, neiti?"

"En".

"Sepä on ikävää".

"Kyllä".

"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."

Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui, joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.

"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg. "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan heikkohermoinen".

"Täällä on niin lämmin".

"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.

Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa hiusverkoissaan.

Neiti Londemann painoi loppusoinnun.

"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa", lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat kauneimpia keskikesän jälkeen".

"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita ruusuja".

Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona parvena jäljessä.

Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon saliin.

"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".

"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.

"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".

"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli häntä kultalornettinsa lävitse.

Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat, poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.

Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.

"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle. Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".

Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.

Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.

Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä silkkikenkäänsä.

Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings