V.

Toivehikkaita poikia.

Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia lapsellisuuksia.

Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne oli hänen kotiopettajanansa ollut.

Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä aikakaudella ovat tavallisia.

Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa seuraamaan.

Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina säännöllisesti läksynsä oppia.

Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.

Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa, vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut, vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa kohtaan vielä enemmän tulistutti.

Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli. Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi. Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa, joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten, hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar, ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.

Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.

Lorenz oli ripille laskettava.

Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.

Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin ripille vasta ensi vuonna.

Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä silmäyksiltään.

Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi vieraat häntä usein pidättelivät.

Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.

Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.

Norderudin matami kohotti päätänsä.

"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä kandidaatille".

Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.

Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi närkästyneenä heitä kumpaakin.

"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen sietämättömältä tuntua".

Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan keskustelun muihin asioihin.

Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.

Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön pistäytyä.

"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.

"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari. Tiedäthän, että minä sinua rakastan".

"Ettekä muita?"

"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".

Finne yritti lähetä häntä.

"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"

"Mutta minä tulen kumminkin".

Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan yhtä paljon kuin ennen.

"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.

"Minä — minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja irroitti kätensä.

"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä — vereenne", sanoi matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".

Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.

Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.

Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin matamikin sinne.

"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.

"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".

"En minä ymmärrä teitä".

"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"

"En — en minä olekaan".

"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia muitakin".

"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"

"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut, ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko palvelusväen huostaansa".

"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.

"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".

"En minä koskaan enää niin menettele".

"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain säästänyt".

"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".

"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".

Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes ripillelaskijaiset olisivat menneet.

Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.

Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.

Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa. Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin silkkihameesen.

Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen mustain viiksien oireita.

Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän itsekin.

Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.

"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan ruveta".

"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"

He astuivat käsi kädessä.

"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.

"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan opetellut".

"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti totilasin ja sikaarin joka ilta".

"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".

"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".

"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"

"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle, että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus hehkunut".

"Sepä on hupsua".

"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö — vähän vanhempi minua; mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi päässyt, julkaisemme kihlauksen".

"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"

"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"

"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni kauppatoimeen".

"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona ollessasi".

"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".

"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin seurusteluun, jota me täällä vietämme".

Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa, juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla päällystetyllä katukäytävällä.

Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.

"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä he ovat kumpainenkin".

"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.

"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi hiukkasta enemmän työskennellä".

"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan muuta kuin yksi kummallakin".

"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".

He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän syksyisessä loistossaan.

Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella — vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.