XXIII.

Vanhoja saatavia.

Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti, ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.

Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet, joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta näyttää.

Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.

Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.

Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten luokse.

"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"

"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti, miten voitte?"

"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"

"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".

"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar. "On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri vastausta".

"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.

"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".

"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.

Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:

"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen lähtöäni".

"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".

"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa — rouva Steinin seurassa".

"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.

"Mahdotonta!" huudahti Ellen.

"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".

"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.

"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.

"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".

"Herra kamarijunkkari!"

"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".

Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.

"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei sitä sikseen heitetäkään".

"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".

Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.

Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria huomannutkaan.

"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".

"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen hiljaa ja puristi huulensa yhteen.

Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.

"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi kenraalitar.

"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".

"Hyljättykö?"

"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".

"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".

"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".

"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.

"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".

Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.

Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.

Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:

"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"

Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.

Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.

"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame ranskaksi ja astui lähemmäksi.

Falk nousi hämillään.

"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö niin?"

"Ui", hökäsi kenraalitar.

"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"

"Nong", tokasi kenraalitar.

"Ah, pardon! Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"

Falk suoritti hämillään tämän toimen.

"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"

Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.

Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.

"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet. Menimme Norjaan —".

"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.

"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa — semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee — mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä Klampenborgissa olevan".

"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de Pontjoie riemuiten.

"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"

"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".

"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa voinut".

"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".

"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte, eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".

Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.

"Minä luulin — ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.

"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar, joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".

"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.

"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on kihloissa minun tyttäreni kanssa".

"Oli, äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. "Emme ole enää. Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut, olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä kanssa".

"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".

"Ehkei se totta olekaan?"

"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".

"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".

Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.

"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen pyörtymäisilläni".

He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.

"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt on meillä lasku suoritettavana".

"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.

"Vait, Anatole!"

"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt tahdomme koko asian unhottaa".

"Mutta, Angélique —".

"Ei minulla ole mitään herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".

"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.

"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"

Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he ravintolahuoneesen astuivat.

Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.

Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.

Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt; hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.

Niihin kompastuu niin pian ja — lankee.