I.

Haaveiluja.

Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin, niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi, mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin vuosisadaksi nimitettävä.

Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta seuraa mikrobeista ja bakterioista.

Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin tytär.

Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki väkevät tavallisesti ovat.

Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot, kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä, jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara, ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.

Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet, eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.

Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri, käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.

Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja, ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti näytelmätaidetta.

Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka lauloi erään arian.

Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.

Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.

Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen, esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa keskusteli.

Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä", "Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.

Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo vanhan herran ajoilta asti ollut.

Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä, kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.

Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.

Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän; siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".

Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.

Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten huvituksekseen nauttivat.

Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa neulomuksineen istui.

Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.

Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.

Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua, johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl siksi otettiin.

Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä Lorenzia opetti.

Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.

Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian asiansa Lorenzille.

Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään oli hänen kukkavihossaan ollut.

Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.

Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta. Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud; mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut romantillinen.

Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä miksikään ihailun esineeksi sopinut.

Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti, että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli rakkauteen taipumusta.

Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen mielessään varsin toisessa valossa.

Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.

Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka saattavat miehet oikein onnettomiksi — sen tähden vaan, että heitä sitten lohduttaa voisivat.

Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja istahti heidän seuraansa.

Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään piitannutkaan.