II.
Herman Niemi translation
Kasvitiedettä.
Vanhemmat eivät Lorenzin kasvatuksesta juuri suurta huolta pitäneet.
Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle. Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.
Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.
Hän palasi kotiin ilosta loistaen ja syöksyi suorastaan Vindahlin huoneesen.
"Vindahl!"
"Niin".
"Nyt minäkin olen rakastunut".
"Joutavia".
"Niin, se on oikein totta".
"Keneen?"
"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin hauskaa, niin!"
"Mutta hänpä on jo suuri nainen".
"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En minä voi suvaita pikku tyttöjä".
"Mitenkä se kävi?"
"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne, leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"
"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.
"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi, mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"
"En".
"Arvaa!"
"Hän suuteli sinua".
"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa tapauksessa".
"Missä ruusu on?"
"Täällä — housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".
Hän juoksi ulos rapuille ja huusi:
"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille puhuttavana".
Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.
"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle. "Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".
Vindahl nyökäytti myötätuntoisesti päätänsä.
"Saanen kai sen pusertaa", lausui Lorenz.
"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen väliin".
"Täytyy panna jotain raskasta päälle", sanoi neitsy.
"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin raskas".
"Ei, Lorenz, ei minun käy istuminen, kirja on liian pieni".
"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi satukirjan päälle.
"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä, mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun syliisi".
"Ei, Lorenz, et se käy laatuun", vastasi seminarilainen ja punastui.
"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa, niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan voitte minua kannatella, Vindahl."
Neitsy istahti kainosti ja hyvin täpärälle seminarilaisen polvien päähän.
"Teidän on istuminen ylemmäksi, muuten ei se laatuun käy".
Neitsy siirtyi.
"Olenko painava?"
"Ette ensinkään".
"Ehkä minä istun neitsyen syliin, niin pusertuu paremmin".
"Ei, Lorenz, ei se ole tarpeellista".
Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta tekemäisillään ollut.
Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia. Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa ahdistamassa.
"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"
"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".
"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".
"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi —"
"Miksi sellaiseksi?"
"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.
Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.
"Istukaa hiljaa, Vindahl!"
Hän kiersi kätensä hiljaa neitsyen vyötäisille.
"Minä vaan tukeen teitä, niin on parempi istuaksenne".
"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin sydämin.
Askeleita kuului rapuilta.
"Siunatkoon, se varmaan on rouva!"
Neitsy hypähti ylös. Seminarilainen jäi hurmaantuneena paikallensa istumaan.
Se oli oikein todellakin rouva Falk.
"Mitä te täällä ylhäällä teette?"
"Me puserramme kukkia, äiti".
"Niin, me — me puserramme kukkia", sanoi seminarilainen.
"Onko Lorenz ruvennut kasvitiedettä lukemaan?"
"On; tämä on hänen ensimmäinen tuntinsa".
"Tutkitteko tekin kasvitiedettä, neitsy Mikkelsen?"
"En, minä vaan — minä kuuntelen", vastasi neitsy punastuen.
"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin ruokakaapista ".
Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas keittiöön.
Kotiopettaja yritti nousta.
"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu. Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".
Vindahl ajatteli samoin; mutta ei hän uskaltanut sitä sanoa.
Seuraavana päivänä tuli Lorenz hiipien alas keittiöön neitsyen luokse.
"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on niin kovin onneton".
"Mitä on tapahtunut?"
"Hän on saanut kirjeen Ingeborgilta. Ingeborg on kihloissa".
Neitsy meni yksinänsä sinne.
Kotiopettaja istui siellä synkkänä ja murheellisena.
Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.
Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana; mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.
"Oletteko kuullut sitä, neitsy Mikkelsen?"
"Olen, Lorenz siitä minulle kertoili. Herra Vindahl raukka!"
"Hän oli niin kaunis ja niin hyvä".
"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".
"En minä nai koskaan".
"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri voisitte naisen onnelliseksi tehdä".
"Luuletteko niin?"
"Totta tosiaan, te voisitte".
Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.
"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".
"Sitten on parempi, että istumme taas samoin kuin eilenkin".
"Ei, Vindahl; ei tänään".
"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa kukka, jota me hoidamme".
"Aina te puhutte niin kauniisti, Vindahl, ettei käy teitä vastusteleminen".
Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.
Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.
"Neitsy Mikkelsen'"
"Niin".
"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa pusertaminen?"
"En minä ymmärrä teitä".
"Te olette ijäkkäämpi nainen —"
"Kolmekymmentä vuotta — ei enempää".
"Te olette järkevä nainen, joka voisitte miehen onnelliseksi tehdä".
"Niin, senpä mielelläni soisin".
Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.
"Tahdotteko — tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".
"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".
Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.
Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka kestäneessä.
Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.
"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"
"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa! Ruusu on rakkauden kukka."
"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"
"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen suunsa ympärillä.