XXIV.

Jäähyväiset.

Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.

Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin Kyöpenhaminaan lähteneen.

Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.

Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä oli maatila.

Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.

Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli Ellenille lahjoittanut.

Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.

Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.

Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.

Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.

Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen sen raunioilla istui.

Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.

Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.

Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.

Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.

Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.

Ajatukset pitivät häntä valveilla.

Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.

Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.

Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.

"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"

Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.

"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari salaisuudet kielittelisi".

"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".

"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla varustetun laakeriseppeleen viskannut".

"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".

"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".

"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut, jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".

"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"

"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta. Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".

"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".

"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".

"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä varma, että minä yhtä vapaa olisin?"

"Oletteko esteen saanut?"

"Saattaa niin olla".

"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"

"Vallan niin".

"Onnittelen!"

"Kiitoksia!"

"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".

"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".

"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"

"Oh, niin, miksei?"

"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis, pieni mies, valkoverinen ja sievistelty — näköjään vallan kuin kamarijunkkari Eisenfeldt — ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen tähden olen häntä armahtanut".

"Sen olette oikein tehnyt".

"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa —"

"— à Portaan".

"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne. Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen tuntenut".

Falk nousi.

"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".

Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.

"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."

"Kyllä, tietysti".

"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi saada".

Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.

"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut, silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".

"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".

Hän työnsi häntä ovea kohden.

"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään itkutuulelle tulevamme, molemmin".

Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille vierähtelivät.

Falk meni suoraan satamaa kohden.

Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.

Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.

Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.

Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.

Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.

Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.

Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.

Höyrylaiva poistui poistumistaan.

Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!