XI.

Ensi askel.

Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.

Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää jossakin näytelmässä.

Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista, tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet, milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen sekä ilveilijä vatsakseen.

Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka, istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.

"Istukaa hiljaa, Pedersen!"

"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".

"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".

"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti tuonnemmaksi nurkkaan.

"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".

Ilveilijä pilkisti oven raosta.

"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten vaatetushuoneessa".

"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".

"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".

"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja pisteli Pederseniä kylkeen.

"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide. "Näettehän, että hän on siveä tyttö".

"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.

Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.

"Mitä puuttuu?"

"Ihomaali on loppunut".

"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".

"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän on astuminen esiin ensi näytöksessä".

"En minä näyttele, jos en saa totilasia".

"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista huolta pitää".

"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".

"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".

"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".

"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä tarvitsette".

Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään esiripun reiästä.

Nyt sali oli jo melkein täynnä.

Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin — miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! — rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.

Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.

Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.

Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan — turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä — kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.

Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.

Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.

Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.

Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.

Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille huudettu.

Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.

Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.

Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.

Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.

Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.

Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.

"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.

Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.

"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"

Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.

"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.

"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja opettajanasi".

"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen vaimonsa.

"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"

Ja sitten hän vei Lorenzin pois.

Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.

Portilla Ferdinand erosi heistä.

"Menetkö sinä vielä pois?"

"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".

"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".

"Joutavia!"

Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.

"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.

"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.

"Hyvää yötä, rouva Falk!"

"Hyvää yötä, rouva Verlund!"

Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.

Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä, siellä oli joku hänen kanssansa.

Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.

"Mitä se on, Lorenz?"

"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".

"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja tule sisään ja pane levolle!"

"En minä humalassa ole, äiti".

"Etkä selväkään".

"Äiti!"

"Mene sisään, minä sanon!"

Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.

Hän oli vaiti ja meni.

"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä, hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".

"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.

Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä kivistävän.