XX.

Silkkilaahusten keskellä.

Esirippu laskeusi.

Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, — olihan siis luonnollista, että kappale miellytti.

Tekijätä huudettiin kovasti.

Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen taluttaakseen.

Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun sali tanssia varten tyhjennettäisiin.

Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.

Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.

"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!" sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme meidän seurassamme illallista nauttivan".

"Se on minulle suuri kunnia — jos rouva Stein suvaitsee".

"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii, herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille onnettomuudeksi kääntyy".

"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.

"En minä ymmärrä —"

"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".

"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.

"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne. Paroonittarella on musta silmäpari —".

"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla varustetut — nenäkakkuloilla".

"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".

Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.

"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu! Ettekö ole iloinen, häh?"

"Sanomattoman iloinen".

"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin mielen-osoituksiin jo tottunut!"

"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".

"Mutta teidän täytyy toimittaa suurempi teos, kuuletteko — teidän, joka niin lahjakas olette".

"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se mielipide on minussa vakaantunut".

"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa ajatella?"

"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"

"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".

"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.

"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin vanhat ystävät".

"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".

"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".

"Te olette ylen ystävällinen".

"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".

"Kiitoksia!"

"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon pidän?"

"En".

"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".

"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan minä vielä —".

"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".

"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.

"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen sangen paljon pitänyt — ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut ja rakastunut minuun".

"Ja sitten olette kihloihin menneet?"

"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".

"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja pääsyliput maksaa —".

"— Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin näytäntö on päättynyt".

"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"

"Tällä haavaa on paikka avoinna".

"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".

"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai eron puoli vuotta sitten".

"Olette kait usein kihloissa ollut?"

"Kahdesti vaan".

"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"

"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. — Mutta täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa säästää".

He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.

He menivät kiireesti rappuja ala.

Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.

Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle kallistettua paria tuolia.

"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet, arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".

"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä lempeästi nuhdellen.

"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä on illan ylistetty sankari, herra Falk — minun vaimoni; kenraalitar von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".

Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.

Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.

Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.

"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar keskustelun johdannoksi.

Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin oli kysytty.

"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta niin miellyttävältä".

"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla ollessanne?"

"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin ylioppilaselämää olutkapakoissa".

"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".

"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten kilinä".

"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän hymyillen.

"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua lautaskonserttia, hi, hi hi".

"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.

Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.

Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.

Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.

Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.

Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.

Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja heidän jäljessään.

Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan, kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla taivaankaaren väreillä loistivat!

Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan niihin kompastuisi!