XXVI.

Muukalainen Israelissa.

Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.

Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.

Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.

"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"

Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.

"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"

Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.

"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.

"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".

"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei henki ottanut minua innostuttaaksensa".

"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.

"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja tarkasteli häntä ylpeillen.

"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.

Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään, nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi. Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään ja laski vihdoin lasin siihen.

Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä, oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt, ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille" ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt temput jäljitellen.

Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa, mutta hauskassa kodissa suojellut.

Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.

Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.

Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen, joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua päällisruokalautastansa tarkastelemaan.

Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita, eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen. "Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen oikein kelpo norjalainen".

"Kieltämättä", myönsi Lorenz.

Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo kuorsasi kuin höyrykone.

Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.

Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja haukotteli.

"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään; menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo mitään, ei sikunatippaakaan".

Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin, isälle olutta tuomaan.

Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen menisivät.

"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä, miten ylioppilaat nyt näyttelevät".

Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin seurassa.

Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.

Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.

Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.

He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.

Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.

Lorenz riensi hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"

"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"

"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".

"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".

"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha ilveilijämme on?"

"Bilskau — vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".

"Heimdalissako: mikä se on?"

"Se on juoppojen parannuslaitos".

"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"

"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".

"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen koskaan ollut, Meydling".

"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella. Hyvästi!"

"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.

Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.

Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli mainiosti, huudettiin esille — vallan samoin kuin ennenkin.

Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.

"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"

"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia. Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme vapaassa maassa, sanon minä!"

Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä. Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne Lorenz jo ulkoa osasi.

"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne. "Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".

"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla. Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".

Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.

Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja rehelliset.

"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".

"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".

"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina rakennusrahaston hyväksi myydyksi".

"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä pidätte?"

"Paljon — sekä kappaleesta että näyttelemisestä. Mitä luette?"

"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää lukujani jatkaa".

"Ette tietysti, siksi olette liian lahjakas".

"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"

"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa. Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla kastrullien mukasoitolla Carneval de Veniseä puhaltamaan, niin luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".

Tulipunaiseksi vihastuneena nuori mies käänsi selkänsä hänelle.

"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".

Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten Lorenzin ruokasaliin.

Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.

Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.

Se oli Norderudin matami.

"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"

Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun kohdalle.

"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet minun kanssani Falkestadiin".

"Mutta, täti —"

"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme puhua".

Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet salista etehiseen.