XII.

Äidit.

Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.

Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.

Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.

Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota hän vietti.

Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun hänellä niin lahjakas poika oli.

Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä näkemään.

Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan ainoastaan kulutti jotenkin paljon.

Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.

Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.

"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".

"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".

"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".

Rouva Falk huokasi.

Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.

Rouva Verlund hypähti ylös.

"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".

Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.

"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"

"Minä se olen. Siunatkoon, poikani — Ferdinand — eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"

"Ei, mutta — hän on kovin sairaana — hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".

"Tulen, minä tulen heti".

Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.

Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.

"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.

"Täällä sisällä".

"Onko hän kovin sairas?"

"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".

"Kuollut!"

Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:

"Oliko hän humalassa?"

"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".

Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.

"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"

"Yhtä selvä kuin minäkin".

"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"

"Ei milloinkaan".

"Täällä sisälläkö hän lepää?"

"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".

"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".

Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.

Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.

Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.

Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin unissaan.

Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.

"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"

"Ei, mitäpä siitä tutkia!"

"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".

Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.

Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa, seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.

"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"

"Olen, minä — kävin Ferdinandia noutamassa".

"Ferdinandiako?"

"Hän lepää — täällä — rattailla — kuolleena".

"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa — suokaa minun auttaa teitä!"

He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.

Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Oi, äiti, se on kauheata!"

Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.

"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".

Äiti kohotti päätänsä.

"Lorenz — et sinä — sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".

"Mutta, äiti —"

"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"

"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"

"Niin, menkäämme vaan".

Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.

Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.

"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"

"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"

"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".

"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"

"Rouva Falk?"

"Niin".

"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne — sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä — ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä — siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".

Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.

"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".

Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.

Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin nuhdetta havaitsevansa.

Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!

Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut — mutta kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan, mutta ansaitsihan äiti — sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä tehnyt.

Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään piittaa.

Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin laittaisi, kun vaan ensin — kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.

Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.

Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.