XIX.

Juttuja näytösten välillä.

Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli muuten tullut?

Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata, kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan toivehikas on.

Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan, niin täytyy aina Italiaan matkustaa.

Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?

Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman, ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.

Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen, italialaisnovellin, sepustuksen Roomasta ja Monte Pinciosta, Maccheronista ja Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista, Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta y.m. Sankarittaren nimi oli Giocama, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja väkipuukko vyöllä.

Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.

Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton, hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.

Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja loukkaamattomiapa he itse ovat.

Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.

Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.

Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa asua.

Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.

Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.

Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.

Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.

Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.

Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.

Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.

Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.

Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.

"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen paroonittarelle.

"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".

"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.

"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.

"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.

"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"

"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".

"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".

"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"

"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.

"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan kuuluvalta".

"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".

"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules, Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi tulee".

"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".

"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. — Ihailijaisi joukossa, kultaseni".

"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään välittäisin", jupisi paroonitar Olga.

"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi parooni.

"Sitä toivokaamme!"

"Oikein, olisikin suloista, kun vaan yksi olisi, jolle tarvitsisi mustasukkainen olla", lisäsi parooni.

"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät, ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa on".

"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.

"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen. "Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama kuin rakastua häneen".

"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".

"Mutta, Olga —"

"Vait, nyt tulee kuvaelma!"

"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"

"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.

"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi sentään sopinut trikoossa esiintyä!"

"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"

"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.

Kuvaelma oli mennyt.

"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".

"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".

"Hyi, pikku Ellen!"

"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".

"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.

"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni. "Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".

"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".

Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä esille, pakka nuotteja kainalossaan.

Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.

Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut; kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen, jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista kauneuttaan.

"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko toimikuntaan?" kysyi hän.

"En, arvoisa rouva".

"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka sitten nuottilehtiä kääntää?"

"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen tekijä herra Lorenz Falk — rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".

"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.

"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.

Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja istahti tuolille hänen taaksensa.

Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella taidolla alkukappaleen.

Sitten esirippu nousi.