XVII.

Koditon.

Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.

Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.

Oli varhainen aamu.

Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.

"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".

"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".

"Miten sinä saatat semmoista lausua?"

"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".

"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva Falk vapisevalla äänellä.

"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".

Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen hiljaa ja hengitti raskaasti.

"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua — minua — tukehduttaa".

Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.

Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen huoneesen ja herätti Lorenzin.

"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".

Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti nukkuvan.

Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.

"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"

Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden, ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.

Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.

Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.

"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".

"Kuollut — oi, äiti, äiti!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja kankea.

"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".

Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.

Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä kuin unta vaan.

Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.

Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.

Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.

"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus, ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin — arkku ostettava".

"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".

He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.

Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.

Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli hänen päänsä ympärille asetettuina.

Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.

Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"

Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.

Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.

Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.

Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.

Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.

Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.

Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.

Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan sinervänpunerviksi käyneet.

"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"

"Niin, nyt on koti hävinnyt".

"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".

"Finne raukka!"

"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs sinä aijot siirtyä?"

"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".

"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".

"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".

"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään; mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".

Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.

Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti sisustetut.

Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.

Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.

Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:

"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".

Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet. Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.

Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.

Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.

Ja nyt hän oli koditon.

Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.