XXII.

Viimeisen kerran tällä erällä.

"Arvoisat naiset, hyvät herrat! —"

Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä, kolmatta näillä päivällisillä.

Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat, tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.

Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina innostuneita.

Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät hymyillen joka suunnalle.

Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu, muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi veren päähänsä kohonneen.

Mutta nyt olikin jo seitsemää laatua viiniä näillä päivällisillä juotu.

Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja kuiskasi vaiveroisella äänellään:

"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän, joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".

"Hyi, kamarijunkkari, miten ilkeä te olette", hikerteli neiti.

"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin malja!"

Neiti uhkaili kahvelillaan.

"Herra kamarijunkkari, teillä riittää loppumattomiin tuota purevata ivaa!"

Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät rinnakkain loistivat.

Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne rintaansa ja napittivat hansikkaansa.

Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen, ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.

Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.

Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan, vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.

Kenraalitar tuli ovelle.

"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".

"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.

"Niin, meitä rouva raukkoja syytetään niin paljon", sanoi paroonitar.

Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.

Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi Lorenzia viuhkallansa.

"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli kauvoja viivytellä".

"Mihin herrasväki aikoo kesällä matkustaa?"

"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä — juuri kuin te itse".

"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat jäätunturit ovat tuliperäisiä".

"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".

"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".

"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"

"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut, ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".

"Entäs häät?"

"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden kappaleeni näyttämölle saada".

Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa. Keskustelu tuli yleiseksi.

Teetä juotuaan lähtivät vieraat pois kellon yhtätoista käydessä.

Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse sikaariansa poltellen.

Sitten hän poikkesi à Portaan pullon suutavettä juodakseen.

Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen, joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän sikaarinsakin pitää.

Eräs nainen istui yksinänsä pöydän ääressä selin ovea kohden.

Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen.

Istuja käänsi päätänsä ja katsoi häntä hymyillen.

"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte? Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole sopivata?"

"Minä tulen suoraan kihlaajaiskestistä".

"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä olen kyyneleistä juomaani juonut".

"Pullo pilsneriä ja korkea lasi!" tilasi Edvard myymäpöydän ääressä.

"Pullo pilsneriä ja hyviä korkea lasi!" huusi Gianelli aukossa.

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja —".

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.

"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni. Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan istukaa, ihminen!"

Falk riisui päällystakkinsa.

"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän timanttipuuterianne".

"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle, niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena aviomiehenä!"

"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän virvoituksia?"

"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar, lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.

Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää juomaa.

"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"

"Saisi kuulla!"

"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".

"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.

Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.

"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"

"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin, herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta toiseen liehuvat".

"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari", sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on kohtuullista".

"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan aamulla varhain linnaväkeni luokse".

"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin, te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"

"Olette ylen hyvä, rouva".

"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa —".

"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".

"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne. Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".

"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".

"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"

"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva, ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian toisiamme tavanne?"

"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän olevan viimeisen kerran tällä erällä".

Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.

Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia kultakakkuloittensa lävitse.

"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja — anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".

"En minä voi kärsiä tuota miestä!"

"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."

"No ei sanomista —".

"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".

"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".

"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun seurastani".

"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"

"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.

"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen olkapäilleen.

"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.

Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa huomannut.

Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.

Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö astui jäljessä.

Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin käsivarteen — viimeisen kerran tällä erällä.