IX.

Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida. Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle, kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.

Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia", talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty, mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa vartaloa.

Mutta siinä on kasvoja! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito. Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä, jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät. Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme. Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään. Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.

* * * * *

Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan, mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa, sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta, maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös kohti Herrantemppeliä.

Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton lähestyessä.

Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen, viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee, ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää, loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske. Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.

Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron. Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille "kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.

Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.

Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan. Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti. Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen. Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus, pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen. Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi — nämä jäävät rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.

He ovat etuvartijoita.

Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.

Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle. Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!

Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen, kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu, kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta, vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin keuhkoihinsa vetää.

Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen kirkkoon.

Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä… Venäjä on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto. Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä jumaloivan.

Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?

Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?

Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala. Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon, porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea hallitsi.

Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa, kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies, joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja — kaikki ne näyttävät yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!

Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta, ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii muutamia värisyttämään.

* * * * *

Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa, säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen edustajat alkavat virrata sisään.

Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde. Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka. Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on, painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?

Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen valtaistuimesta oikealle.

Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa. Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa. Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta. Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla. Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja nuo, ja nuo…

Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut, kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.

Kaikki on järjestyksessä.

Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka he kumartavat.

Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:

"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.

"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa kohtaan.

"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä, joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.

"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä jatkuvissa suurissa tehtävissään.

"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen suojaan."

Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja lausui suomeksi:

"Teidän ylhäisyytenne!

"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.

"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet. He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.

"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan, Perintöruhtinaan kalliin hengen."

Nyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:

"Herra Kreivi!

"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä. He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista, joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan. Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.

"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava niille armollisen vahvistuksensa.

"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."

Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J. Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:

"Herra Kreivi!

"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.

"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari, Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.

"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen huolenpitoon."

Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.

Se oli tällainen:

"Suomen Kansan edustajat.

Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.

Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta 1891.

ALEKSANDER."

Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.

Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin. Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.

Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.

Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta, jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat, alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten iloksi ja nauravat tällaisella hetkellä!

Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?

Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla alakuloisen mielialan ilme.

Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa, kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.

Hallita!

Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa vahvistumisen toivossa.

Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan? Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä? Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa hölynpölyä vain.

Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos, tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle jäähyväisistuntoon.

Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat. Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:

— Jumalan kiitos, huomenna kotiin,

— Sanos muuta, yhtyi toinen.

Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa: suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!