← Table of contents
Keisaririkos

IX.

Reading edition

Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.

Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan. Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää, riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!

Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli, täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle soveltumaton, vieras ajatus…

Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa, joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.

Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen. Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä, uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!

Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen purkaukseen.

Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät. Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen, että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika…

Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?

Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori…

Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi… vaikka ei hänellä muuten ole mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut siitä joskus suurta nautintoa ja remua… Mutta pastorille ei se enää sovi… Lissu tanssii intohimoisesti…

Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!

Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen nousevia kuplia.

Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä…

— Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto vaati Lissulle etusijaa.

Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies levottomaksi.

Olisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu…?

Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon. Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.

Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia kymmenmarkkasia ja lähti.

* * * * *

Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta. Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:

— Sys siunaa, Iiska…?

Ja Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.

Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.

Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja jutteli itsekseen:

— Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa…

Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja sytytti.

— Saamari, tuota… Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?

— Ei aivan vielä, mutta jouluksi.

— Ehtiihän sitä… nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli, hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan… Peru kun antoi reiru-sikarin.

Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.

Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja nyt… jumala nähköön, äiti itki —

— Niin, lopetti Iiska, — minä olen varma siitä, että olen rakastanut Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen… nyt se on vasta puhjennut ilmi.

Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja virkahti:

— Mutta… luuletko, että hän pitää sinusta?

Iiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.

— Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.

Äiti katsoi poikansa silmiin:

— Mutta mitä luulet isän sanovan?

— Mitä isällä on tämän asian kanssa tekemistä?

Poika hymyili kysyvän näköisenä.

Äidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:

— Ethän sinä niin ajattele, poikani?

Iiska korjasi:

— Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.

Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän sanoi painokkaasti:

— Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän meidänkin… Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle semmoista tapahtunut.

Äiti tarttui poikansa käteen.

— Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.

Äidin huuli värähti.

Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta pusertaessaan kädellä otsaansa.

— Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.

— Sitä tuskin voin nyt ajatella.

— Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?

Poika ei nytkään vastannut.

— Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.

Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö? viipyi.

Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi häntä rakastanut!

Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska, joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.

Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi. Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja puhdistamaan, mutta — uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.

Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.

— Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.

Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.

— Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.

— Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.

— Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on tosi. Ei se jää luulon varaan.

— Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.

Isä ilkkui:

— Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?

Mutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:

— Sinä huikentelet!

Hän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:

— Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi. Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija — nyt et taida runoutta enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.

Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän kuitenkin taas melkein ärjäisi:

— Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!

Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.

Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:

— Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.

Poika nousi.

— Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. — Minä tarvitsen sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.

Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.

Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus, tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.

— Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan melkein anteeksipyytävän katseen.

— Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. — Te tiedätte varsin hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani kansaltani hukkaan mennyt.

Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.

— Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta tällaisena aikana ei ole niin helppoa… varsinkin kun tulisi samalla yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset… ellei tahdo kokonaan kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.

Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.

Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:

— Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?

— En tiedä, aion nyt mennä sinne.

— Mene sitten… jos tästä elämä riippuu.

* * * * *

Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain… Hän ei tosin ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin hävetti.

Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin päivänperhonen ja lumosi loistollaan.

Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli hävinnyt? Ja ellei se ollut — miksi eivät ihmiset saattaneet olla hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä sukunsa onnettomuuksien kanssa!

Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen, puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että suku oli hävinnyt?

Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.

Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa. Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä, armottomuutta…

Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää sinne…

Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan… Eikä hän ketään muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.

Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule… mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin, on sillä jo toinen…

… Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää, jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä, poikaansa piikatytölle… pappia.

Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.

Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi. Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa. Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.

Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna.

Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne. Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja, varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää. Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.

* * * * *

Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi…!

Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.

— Ei, ei niin, äiti!

Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei hän ymmärrä.

Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:

— Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä erottaa.

Iiska nosti päätään ja tarkkasi:

— Luuletteko te, äiti, niin?

— Minä tiedän sen.

Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.

Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:

— Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings