II.

Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha, monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen. Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.

Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat, sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.

Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää rukousta.

Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja huokasi.

Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa, mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun, suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie. Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä kaukana ja korkealla.

Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt, samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta varten.

Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa. Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen yhtäkaikkisuuden lepotilaan.

Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita. Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan, iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy huulilla virkkoi:

— Rouva tuntee minut vielä?

— Tottahan nyt toki!

— Ei ole nähty moneen vuoteen.

Kätellään.

— Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.

— Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?

— Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän tulee pyörällä.

— Ajaako hänkin pyörällä?

— Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää liikkua niin paljon pitäjällä.

Lissu rouva nauroi:

— Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.

Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.

— Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään? Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.

Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.

— Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?

Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.

Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.

— Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä tuttavaakin tuolla.

Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin, ja lähti kiireesti kuin pakoon.

Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.

— Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään, — Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?

Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty etevänä puhujana!

Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.

Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin, kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen raittiusmies.

— Puhumaanko? kysäisi hän.

— Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä tavattu.

Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.

— Minä olen sellaisessa asussakin… kun ohikulkiessani vain aioin pistäytyä…

— Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.

Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:

— Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo rouva ja sinä minussa…

Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta, suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan, tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku, virkkoi Länsipää setämäisesti:

— Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän emäntävainajan näköinen.

Iloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:

— No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.

— Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.

— Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.

— Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut mies.

Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin katselemaan kattoa ja seiniä.

— Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän. Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.

Jussi puhui kamarista:

— Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.

Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli paperoitu.

— Oli siinä, todisti hän. — Mutta minkälainen se oli, en muista.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin. Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin käsivarteen ja puhui:

— Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.