VI.

Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen, keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi. Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi. Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1 tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi. Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan. Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne valtionasioita ymmärrä, sellaiset…

Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.

— Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä äänellä, asettaessaan silmälasejaan, — että tämän maan tulevaisuus voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa, itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet jo siellä teilläpäin yllyttämään?

Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.

— Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena…

— Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes kotimökkinsä.

— On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.

Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:

— Kyllä se tulee sinnekin.

— Mahtaneeko?

— Kyllä se tulee.

Senaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:

— Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta on ruotsalaisilla ylimyksillä.

Viimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.

Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen rinnassaan ja pani huudahtamaan:

— Se on totta!

— Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.

— Hm.

— Ja mitä tässä auttaa uhma!

Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen päätään Pyydysmäkeä kohti:

— Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä, jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja… No silloin olisi asia jo hieman toisin.

Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan, hehkuivat tulta.

— Niin…

Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.

— Niin, sitä ei meillä ole… vielä.

Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla. Sitten hän virkkoi:

— Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:

— En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen kansallisuus saisi elää.

Innostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:

— Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.

Senaattori jatkoi:

— Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi. He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?

— Täydellisesti.

Pyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.

Sitä tuli:

— Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin, paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.

Senaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:

— Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo lupauksensa.

Hän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.

Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi muistiinsa suuren johtajan sanoja.

Johtaja jatkoi:

— Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan. Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa. Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki ajattelee?

Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:

— Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla. Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä. Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.

Sivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:

— Aatteet… aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä. Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.

— En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana käytännöllisestä elämästä.

Senaattori murahti hiljaa, kun mainittiin "nuoret".

— Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja sotkevat.

— Sitähän minäkin…

— Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat, kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.

— Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.

Mutta senaattori jatkoi:

— Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä "nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa, että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla. Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.

Nyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:

— Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?

— Niin.

— Joko on johtaja tiedossa?

— Tuskin. Ellei nyt tällä välin.

— Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa ennenkuin on johtaja.

— Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.

— Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?

Sitä ei Pyydysmäki luullut.

— Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia. Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.

— Se on ymmärrettävää.

— Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa, ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa.

Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä väittää vastaan:

— Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia oppikouluihinkin?

— Vaikea.

— Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?

Senaattori naurahti:

— Hyvin vastattu.

Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen. Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.

Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin. Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta, ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua itseoikeutetun johtajan viittaukseen.

Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda silmäyksen yli kotikyläisen piirin.