III.

Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire. Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja siksi kiirehtinyt pois kylästä.

Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä, yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata, ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa kansan kustannuksella!

Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti. Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että sitä uskotaan.

Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" — keisaria vastaan! Ei se henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.

Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?

Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä. Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!…

Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?

Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu julki… jos ryssä saa sen murretuksi… jos keisari saa sen tietää…! Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat, kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä tuomittaviksi!…

Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä. Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia. Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!

— Herra Jumala! hän huudahti, — miksi ne eivät valista itseänsä ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi…

Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle ja tulee kenties vasta iltapäivällä.

Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin puolin eikä lannoiteta… Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään elämänyrityksetkin.

Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä omiaankaan… Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin ovat ylivoimaisia!

Lautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.

— Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa. Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti köyhyyden itse…

— Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.

Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä, joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle, ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten, rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.

Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi, lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin, niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja suomalaisia, herroja ja kansaa.

— Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!

* * * * *

Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli lempeä hymy huulilla.

— Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää. Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.

— Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.

— Niin, niinpä kyllä.

Iiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.

— Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.

— Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?

— Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille kuitenkin antaisin.

— Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu yksinkertaisille ja pienille.

Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:

— Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin hyvin yksinkertaisten ihmisten.

— Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.

Saarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.

Iiska myönsi:

— Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän…

— Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.

— No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen, ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen oikeuden rajoja.

Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.

— Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. — Odotin isää meijeriltä, mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.

Emäntä istui.

— Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.

— Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se vatsatauti.

Emännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.

— Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä usko. Kyllä sillä tosi on.

Nyt tuli isäntäkin.

— Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. — Ota tuosta kahvia, panin kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?

Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut. Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:

— Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.

— Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.

— Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja ryssänvaltaa ylistäneen.

— Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.

— Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.

— Hyvänen aika! huudahti emäntä. — Sitä se sitten tuo suutari-Iikkakin tarkoitti.

— Mitä? kysyi Pyydysmäki.

— Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni, tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin talolliset näkisivät.

— Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. — Silläkö se sitten hänen vatsatautinsakin paranisi.

— Niinhän se on, myönsi emäntä, — mutta voihan sellaista ymmärtääkin, kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen elämässä on niin paljon ristiä.

Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.

— Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.

— Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt aluksi, siksi kun sinä tulet.

— Minä tulen heti.

Pyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.

— Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.

— Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri lakkaamatta julistamassa evankeliumia.

— Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että tämä tarkasteli kynsiään.

— Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.

Molemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.

— Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä venäläisestä vaarasta.

— Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.

— Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.

— Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.

— Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.

Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän sanoi:

— Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.

— On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.

— Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.

— Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta, rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.

— Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?

Poika korotti vielä ääntään:

— Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä mitään ennenkuin olemme miehiä.

— Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä, jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua, ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan. Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.

— Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. — Minä ajattelisin tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.

Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä ja virkkoi rauhallisesti:

— Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.

Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:

— Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta.

Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi. Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko tämä nyt olla muistutus?

— Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki vähän ajan kuluttua.

— Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin, muistutti Saarimäki nöyrästi.

Kuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:

— Niin… mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei yhtäkään!

Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän vesikaivolla.

— Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle Iiskan toverille, vieraalle?

— Enhän minä… joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä varasti.

— Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse, eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä yritys on.

Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko jollain tavoin puhunut pahoin.

— Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.

Vaimo sanoi perään:

— Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä ryssän asiasta.

Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.

* * * * *

Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna, vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta, juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään. Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa, tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä, niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät. Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla, kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen, herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian. Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään, sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.