II.

Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten, mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta. Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu, yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.

Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä, päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki, mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.

— Nouskaa jo!

Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:

— Kuulitteko?

Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin aikaisin tulee tuvastaan.

— Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä, mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.

— Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.

— Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.

Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu vihainen ovenpaukaus.

Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.

* * * * *

Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu. Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen, samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee asutun vaikutuksen.

Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka, silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:

— Pilkka!

Koira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.

— Pilkkaa!

Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se viivana mukaan.

Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä. Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi. Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä irvistää köyhyys.

Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista…

— Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin uikuttaa orpouttaan.

— Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?

— Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee! Ja moni muu.

Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:

— Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?

Lintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.

— Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.

— Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.

Lintumäki vääntää päätä:

— No minä olen sitä… Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon kuntoon!

Pyydysmäki nauroi:

— Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.

He astuivat yhdessä.

Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä. Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.

Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle. Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle, niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.

Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa. Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka pörröisenä kuin rohdinkuontalo.

— Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei sopinut laitumelle viedä.

— Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.

— Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?

— Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.

— Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!

Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa, ja emäntä meni tupaan.

— Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.

Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla. Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta pistäen ja iloisesti tarinoiden.

* * * * *

Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton tapa.

Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän orkesteri vähitellen alkoi soida.

Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson, maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä, kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken, niin nauttien ja verkalleen hän astuu.

Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.

— Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.

Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.

Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:

— Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!

Miesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan kiemuroiden.

Mestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:

— Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.

Tuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:

— Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.

— Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.

— Lautamieheen.

Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan räätälimestarinkin silmissä.

— Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.

— Sitä minäkin ajattelin.

Suutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.

Kumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.

* * * * *

Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut, vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.