← Table of contents
Keisaririkos

VII.

Reading edition

Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus. Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.

Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä, kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei siinä ollut sanottavasti tekemistä.

Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia. Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli, kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää. Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin. Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista, vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin, esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin, tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi, niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

* * * * *

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset, aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli, kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan. Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään. Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

— Älä sinä niin hotista.

— En minä, mutta kun…

Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva. Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.

Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa, jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka, partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin. Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit, leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.

Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina. Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta, parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.

* * * * *

Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta huivistaan.

— Iltaa.

Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.

— Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy tervehtimään.

— Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.

Emäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy:

— Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?

Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.

Kun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:

— Istu, Lissu.

Ja Lissu istuu.

— Onko sulle jotain tapahtunut?

Vähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:

— On.

Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa, että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka samalla tutkivat häntä tiukasti.

— Mitä on tapahtunut?

Nyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:

He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa. Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt. Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin muuttunut omituiseksi… hän vaati että Lissun oli päästettävä makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu viime sunnuntaina ensi kertaa.

Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.

Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.

Vihdoin sai Lissu kysytyksi:

— Mitä täti nyt neuvoo tekemään?

Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan sellaiseen kysymykseen.

— Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.

Lissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli hämmästys:

— Voisiko sellaistakin valehdella?

— Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, — oletko puhunut jo Yrjön kanssa tästä?

— En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!

— So, so, suhditti täti, — sinä tuomitset kenties liian aikaisin.

— Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.

Tyttö painoi kädellään rintaansa.

Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.

Kahvin juotuaan sanoi Lissu:

— Minä en huoli siitä miehestä!… Minä pyydän rovastia pysäyttämään kuulutuksen.

— Älähän huoli nyt… sitä täytyy ajatella tarkemmin… puhua ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.

Lissu kiivastui:

— Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.

— Sedältä ainakin täytyy kysyä.

Niin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.

Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on, eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.

— Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!

Pyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.

Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun. Tällöin täti virkkoi hellitellen:

— Jos se ei raukka rakasta… Jos tämä olikin Jumalan tahto…

— Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.

— Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, — jos minä oikein ymmärrän, ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut, jos…

— Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.

Emäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.

Mutta isäntä sanoi kiukkuisesti:

— Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et…

Hän ravisti vihaisesti päätään.

— Minä luulin… minä en ollut varma.

— Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.

— Älä nyt, suhditti emäntä, — kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa, mutta ei se kaikkien niin ole.

Lissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:

— Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei ole kukaan tässä neuvonut.

— Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:

— Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee, koetetaan tulla ominsa toimeen.

— Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.

— En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka…

Ääni painui, posket punertuivat.

— Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.

— Vaikka.

Tämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:

— Mitä rovasti sanoo?

— En tiedä.

— Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset. Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa… sellainenkin nainen.

— Sanos muuta, liitti emäntä. — Minä nyt en tiedä, mutta… minusta alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole valehdellut.

— Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän lisäsi: — Minä en huoli hänestä… toisen miehestä, en, en, en!

Pyydysmäki hymähti ja meni tupaan.

Jäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:

— En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä teet oikein tässä, kun…

Lissu kavahti tädin kaulaan:

"Niinkö te ajattelette?"

Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut. Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:

— Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata… ja herastuomarivainajata… ja olen varma, että he tässä tapauksessa hyväksyisivät sinun tekosi.

Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti kysäisemään:

— Muistatko mummosi virren vielä?

— Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja hän sai lähteä hevosella kyytiin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings