VI.

Kilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen tarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se koski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki, vaikka olikin poliittisesti "nuori", oli innostunut Yrjö-Koskisen palstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin älyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä oli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja täällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden tilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä toteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.

Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella, sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan. Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi. Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. — Niin kyllä, tunnusti Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen, reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä, köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee, voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa, leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa, joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen — huudahti Lintumäki — saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies. Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa — maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! — ja tulee mahtikäskijä, hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!

Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa. Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja uhmaavia kuvitteluja.

Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä. Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.

* * * * *

Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.

Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen, varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten, että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.

Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia. Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi valita sanojaan.

Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan, ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi ennen.

Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, — ennen hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.

Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen. Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi olla sitä härnäämättä.

Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen, joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet, milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä, että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin. Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:

— Eikö lähdetä Pyydysmäelle?

Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan, kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.

Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta, Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä, äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.

Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon, vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli. Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa kieltä.

Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen. Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli lauloi…

Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa. Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei koskaan ole osannut.

Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.

Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa. Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin nahkoihin juuri samassa saunassa.

Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.

* * * * *

Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen, mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.

Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora, pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä, ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen, kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman yksinkertaiset silmät.

Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna- ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista, usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin, että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen aloitteenmies.

Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä! Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.

Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa, kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!

Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin kyynelpisara.