VIII.

Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset, he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista. Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan. Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten, kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja sekautui pappilan sisäaskareisiin.

Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään. Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi. Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä, ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.

Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.

Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja uneksii unelmiaan.

Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin. Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto, että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta… Suurperän emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa, joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi, että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli tytön katsonut itselleen.

Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.

— Millä lailla? kysyi Lissu.

— Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?

Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti vastaan ruustinnan ripitystä.

— Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin? kysyi hän sitten.

Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja hermostunein elein:

— En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.

Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:

— Kun minä olin niin nuori… ja eikös ruustinnakin sanonut, että ehtii?

— Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla tällaista.

— En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.

— Lissu saa olla väittelemättä.

Tyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:

— Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?

Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui sanomaan:

— Sitä nyt vielä!

Lissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman keventyneenä.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja tarjosi kättä.

— Päivää.

— Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet, että sormissa tuntui jotain kaviomaista.

Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin. Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla, soinnuttomalla työäänellä:

— Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän virkahti:

— Kai hän omallensa kelpaa!

— Kuka se oma sitten on?

— Ettekö te tiedä?

— En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä terävästi Lissun silmiin:

— Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?

— En ole!

— Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä ilme silmissä.

Lissun silmiin, joissa on alkanut palaa.

— Tosi se on.

— Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?

— Sannako?

— Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.

— Minä uskon Sannaa.

— Enemmänkö kuin Yrjöä?

— Enemmän.

Emännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.

— Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:

— Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?

— Tiedän.

— Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.

— Ei suinkaan.

— Varsinkaan köyhistä.

Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,

— Miksi sitten tulitte?

Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.

— Tulinpahan.

Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero. Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän yksin seisomassa.

— Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista. Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.

Ruustinna kiirehti estämään:

— Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.

— Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä, ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.

— Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:

— Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.

Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan kasvojen ohi. Hän virkahti:

— Se elämä on sellaista… Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka ei niitä ole montakaan.

— Niin.

— Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla tällainen.

Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan. Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi emäntä:

— Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä… Sekin on puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä omastaan uskoisi mitään pahaa.

Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia. Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.

— Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.

Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:

— Mitäpä se…

Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:

— Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta… kuka ne tietää.

— Niinkö?

— Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina lykätty, että jotain siinä on.

Ruustinna pidätti henkeään.

— Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta… Suvusta jää aina jotain… huonompaa, jos parempaakin.

Emännän silmissä välähti katkera ilme.

Ruustinna sanoi:

— Niin…

— Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin ja Loviisan tyttärelle… sittenkin, vaikka olisi tullut vahinko.

Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.

Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.

— Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa… jos poikani on tehnyt syntiä.

Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:

— En minäkään olisi toisen miestä ottanut… en vaikka olisi kuningas ollut!

Siinä puhui Suurperän ylpeä tytär pitkien vuosikymmenien takaisten unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen sitä.

— Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi hän lempeästi.

Emännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:

— Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.

Rovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.