VIII.

Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina, missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat sanasutkaukset — niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o. aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta. Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle, tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut. Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä. Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan, että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana. Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat, melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin. Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon, missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon, on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa, sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa, naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla, mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin. Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, — porvarin kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn jäsenelle kallis asia.

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan, otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla, jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia. Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus, joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi. Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä. Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin, aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä, joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä, joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman, kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa "säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

— Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

— Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.

— Taikka, sanoo Heikura myhäillen, — he suojelevat naisväkeä kiusauksista.

— Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.

— Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi Heikura.

Samassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:

— Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

— Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.

— Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta tosi on.

— Tässä on tuoli.

Heikura veti tuolia lähemmäksi.

Castrén istui.

Suomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.

— Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

— Pitäisikö puhua?

— Pitäisi.

— No minä en puhu.

— Miksi et?

— Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.

— Puhu sinä Heikura.

— Niinkö nyt käy käsky?

— Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja selvä järki.

— Kiitos vain luottamuksesta.

— Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen kuulumaton perustuslain loukkaus.

— No eikö Castrén puhu?

— Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

— Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?

— Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. — Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

Sen otti Päivärinta asiallisesti.

— No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies, asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

— Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

— Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.

— Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään, alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

— Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.

— Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.

Tuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.

— Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.

— Kuinka niin?

— Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten keskellä.

— Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?

— Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa äänilajissa. — Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me nyt, antaa tulla vain.

— Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.

— Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.

Meurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:

— Mitä Castrén siitä sanoo?

— Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta…

— Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.

Castrén vähän hermostui:

— Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

Meurman ennätti:

— Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen, hämäläinen tai savolainen emäntä.

Kaikki nauramaan.

— Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi, tarjoutui Heikura.

— Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin. Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun…, esittelee Päivärinta.

— Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan siipien sätkytys tuntui sielussa.

Vaaran läheisyys on ilmeinen.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on sekava ja harmahtava.