X.

Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous, päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.

Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta. Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat, tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku, joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin emäntineen on jäänyt tänne.

On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan ja kummastellaan.

Opettaja Lintumäki ilmoittaa:

— Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren "Jumala ompi linnamme".

Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä ja aloittaa:

"Jumala ompi linnamme, Varustus vahva aivan — —"

Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu. Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna säveltä.

"Hän aseemme on, kilpemme Ajalla vaaran, vaivan. Se vanha vainooja, Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen Ja julma, hirmuinen; Ei löydy maassa vertaa."

Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin, joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut, yhtyvät laulun virtaan.

Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa, hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään. Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli… Syntisen ihmisen sydän sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti oli autuas, hän lauloi niin ihanasti… Kummallista, miten tämä Susanna laulaa samoin…

"Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, Osamme, onnemme. He veisi viekkaasti, jää meille kuitenki Jumalan valtakunta."

Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.

Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi, edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:

— Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.

— Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.

— Kenraalikuvernööri.

Pyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.

— Sinäkö puhumasta kiellät?

— Minä, käskyn mukaan.

Pyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:

— Puhu vain, vastataan yhdessä.

Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija. Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen, Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen sen.

Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma, minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.

Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia. Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen tuntemattomia aavistuksia.

Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina. Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha, nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista, milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja. Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä… kummallista, miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli… Ja jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen ovelle ilmestyy huoviparvi… Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies iskee, nainen sortuu… turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia. Huu!… Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat, elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan…

Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan, että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia isänmaallisen elämänuskon varaksi…

Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.