III.

Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta, joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat, puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut, mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat, monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa, yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista, sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta. Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa. Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä: ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon, salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan, on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma, vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo nuoret soivat kuin kirkon urut…

Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki, hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet säkeet:

"Oi Herra, intoa lainaa Ain' maatamme rakastamaan!"

— Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.

Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei haltioitumiseen saakka.

Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja. Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut, paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena, jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa. Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko valtakunnan, monia valtakuntia.

Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen Jumalan tahdon tajuaminen.

Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä, niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa orjia.

Tieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.

Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina valtikan pois yksinvaltiaalta.

Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa, joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen, ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono, kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."

Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä, vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.

Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.

Sen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.

Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti saattaneet kuulla vielä toisen verran.

Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.

Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui! ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.

— Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?

— Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. — Mutta minä vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?

Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

— Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.

— Sitähän minäkin, innostui Hermanni.

— Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.

Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman korvan päältä.

— Niin, virkkoi Hermanni, — sitä minä myöskin.

— Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä parempi.

— Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.

— Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.

— Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.

— Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.

Ei pastori nyt puhu.

Vaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:

— Eikö sovi tällaisessa juhlassa?

— Noo… ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti hymyillen.

— Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.

Kaiketi hän joskus sovittaa.

— Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.

Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita, sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan. Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva vavahdus.